12 päivää…

…niin täytän 34 vuotta. Keskimmäiseni juuri kiitteli, miten mukavaa on, kun olen niin nuori. Hihih. 34 on vielä lähempänä kolmea- kuin neljääkymppiä, mutta lukuna se kuulostaa isolta.

Muutin lapsuudenkodistani 17 vuotta sitten. Se tuntuu järkyttävän pitkältä ajalta. Parikymppisenä tuntui siltä, että yli kolmekymppiset olivat ikäloppuja. Muistan ajan, kun kävin kavereiden kanssa ulkona ja vältimme hamaan loppuun saakka baareja, joissa 30-vuotiaat kävivät. Sellaisten eläkeläispaikkojen kanssa emme tahtoneet olla missään tekemisissä.

Kun täytin 30, se ei tuntunut miltään. Ainoa asia, mikä minua järkytti, oli se, että silloinen 6-vuotiaani luuli minun täyttävän 40. Minulla oli asuntolaina, auto, vakituinen työpaikka ja jo suhteellisen vanhat tyttäret. Kaikki oli ikään kuin valmista, enkä oikeastaan edes haaveillut muusta. Ei tarvinnut miettiä lasten hankkimista, sillä minullahan oli jo kaksi tytärtä. En pohtinut naimisiinmenoa, sillä se ei tuntunut minusta lainkaan tärkeältä. Olin kuitenkin paljon nykyistä ehdottomampi. Vaikka olinkin tehnyt monet asiat ikään kuin väärässä järjestyksessä, minulla oli valtava tarve olla niin kuin muutkin. Ja ehkä jopa vielä parempi, piti näyttää, että vaikka olen tehnytkin asiat näin päin, pärjään hienosti.

Olin aikuinen, mutta olinko sittenkään?

Nyt, nelisen vuotta myöhemmin olen palannut toisissa asioissa taaksepäin, toisissa mennyt eteenpäin. Olen mennyt läpi mankelista, joka kyseisessä elämänvaiheessa ei tuntunut lainkaan hyvältä. Ilman tuota vaihetta saattaisin olla paljon pinnallisempi ihminen, ja nykyään ajattelen, että näinhän oli tarkoituskin tapahtua.

Olen muuttunut paljon ja kasvanut henkisesti. Perheessämme on pieni vauva, jota jaksan ihastella jokainen päivä. Että miten meillä voikin olla jotain niin ihanaa!

Silti en tunne itseäni enää yhtään niin aikuiseksi kuin 4 vuotta sitten, kun täytin 30. Hirvittää ajatellakin, miten kuvittelin silloin kaiken olevan niin valmista. Nyt taas tuntuu siltä, että kaikki tiet ovat avoinna, ja mikä vain on mahdollista. Sen kun tekee vain!

Olen oppinut näkemään, että on niin monia tapoja olla ja elää, ettei kukaan voi sanoa, että se miten juuri sinä teet, olisi oikea tai väärä. Nykyään ajattelen paljon enemmän muita ihmisiä ja paljon vähemmän sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Kuljen samantyylisissä vaatteissa kun 14- ja 10-vuotiaat tyttäreni. Vaikka vanhenen, tunnen itseni nuoreksi. Listaahan voisin jatkaa loputtomiin.

Tarkoitus oli kuitenkin sanoa, että vaikka ulkomuoto muuttuu ja ikä alkaa näkyä (kyllä, silmäkulmissa on ikäviä ryppyjä ja painon pudottaminen ei sujukaan enää kuin itsestään), niin on jännä tunne huomata, ettei mieli vanhene. Sitä vain muuttuu entistä fiksummaksi!

Jännittävää nähdä, mitä kaikkea mahtavaa tulevat vuodet tuovat tullessaan.

Minä kolmekymmentä vuotta sitten.

 

 

3 comments

  1. jennyhe says:

    Aika samoja fiiliksiä täälläkin! Joskus lapsettaa, sitten taas tulee olo, että on henkisesti mummo :)

  2. Laura says:

    Minun ikäkriisini oli 28-vuotiaana, siitäkin selvisin. Kun olin 19, kuvittelin olevani niiiiiiin aikuinen. Nyt vaan nuorenen – tai siltä tuntuu. Toisaalta olen ihan mummo. Onko sillä niin väliä? Parasta on, että on hyvä olla, iän myötä sitä tulee itsensä kanssa päivä päivältä paremmin toimeen.

    Ps. Kun äitini täytti 36, luulin, että 63. Ups.

Comments are closed.